 |
|  |
| | | ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
| |
|
Marraskuun tanssitaiteilija Marianne Petters Marianne Petters (1970) on Kemiössä toimiva freelance tanssitaiteilija, joka on saanut tanssijan koulutuksen Palucca Schule Dresden, Saksassa. Petters työskentelee tanssinopettajana, koreografina ja tanssijana. Hänen koreografiansa Coppelia saa ensi-iltansa la 22.11.2008 Kemiön Villa Landessa.
Lapsuus ja nuoruus Marianne Petters aloitti tanssiharrastuksen 4-vuotiaana Helsingissä ja jatkoin sitä Lappeenrannassa Sonja Tammelan balettikoulussa 5-vuotiaasta lähtien. Lappeenrannan kaupunki oli ainakin tuolloin 70–80 -luvuilla hyvin lapsiystävällinen karjalainen kulttuurikaupunki. Asuessaan siellä 10 vuoden ajan Marianne pääsi osalliseksi monesta upeasta kokemuksesta, joista olisi melko varmasti jäänyt paitsi, jos olisi asunut erilaisessa ja -kokoisessa kaupungissa. Balettikoulun ja kaupunginteatterin vilkkaan yhteistyön kautta Marianne pääsi varhain tutustumaan teatterin ilmapiiriin, joka vei hänet mennessään. 10-vuotiaana hän oli mukana ensimmäisessä ammattiteatteriproduktiossa Tingelis-tangelis puutarhan yllätyskanana. Marianne esiintyi musiikkiluokalla kaupunginorkesterin joulukonserttien kuorossa, ja musiikkiopiston piano-oppilaana hän pääsi soittamaan orkesterin lastenkonsertissa. Taitoluisteluvalmennuksessa hän sai improvisoida ja tehdä omia koreografioita, mihin tanssiopinnoissa ei ollenkaan kannustettu. Taitoluistelussa hän suoritti lisäksi toistaiseksi ainoan tutkintonsa pedagogiikan alalta; 15-vuotiaana Mariannesta tuli c-lajivalmentaja omine valmennusryhmineen. Mariannen perhe muutti Espooseen, ja Mariannesta tuli Erica Lindholmin oppilas Espoon Balettiopistossa. Baletin tekniikkaopinnot alkoivat uudelleen täysin alusta! Koulu oli kova, mutta intohimo tanssiin syttyi. Tanssikokemus laajeni myös jazz-tanssiin (Tarja Rinne) sekä moderniin tanssiin (Brita Järvinen, Liisa Priha), mutta baletti pysyi lähimpänä sydäntä. Marianne pitää Erica Lindholmia edelleenkin Suomen parhaimpiin kuuluvana balettipedagogina, jonka ansiosta hän ymmärsi, mitä todella tarkoittaa tehdä työtä kehollaan ja muokata se tanssi-ilmaisun välineeksi. Muokkaustyö jatkuu edelleen. Marianne lähettää terveisiä ja kiitokset "Sumille"!
Tingelis-tangelispuutarha/Lappeenrannan kaupunginteatteri 1980 Saksan vuodet Dresden (1989-91) Erica Lindholm suositteli Mariannelle Dresdenin Palucca-koulua, ja Mariannesta tulikin koulun ensimmäinen suomalainen opiskelija. Hän aloitti tanssiopinnot DDR:ssä lokakuun lopulla 1989. Muutaman viikon päästä muuri murtui! Ja vuoden kuluttua koko valtio oli kadonnut Euroopan kartalta. Historiallisessa maailmantilanteessa Marianne kävi tanssikoulua silmät ymmyrkäisinä ja sydän avoimena, samalla etsien omaa paikkaansa maailmassa ja maailmanhistoriassa. Palucca-kouluvuosia kuvaavat parhaiten sanat intensiivinen, aktiivinen, tiedonjanoinen, utelias, kunnianhimoinen, päättäväinen, itsenäinen ja ahkera. Suurimman koti-ikävän hetkellä Marianne muistaa muodostaneen tuon ajan motoksi: "Kaikkea ei voi saada!" ja "Asiat täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen!" Avainelämyksenä mieleen on jäänyt tunne tutkintopäivää seuraavana aamuna yksin treenisalin lattialla istuessaan, kun hän tajusi nyt todella olevansa ammattitanssija.
Palucca Schule, Dresden, Saksa 1990
Palucca Schule, Dresden, Saksa 1991 Gera (1991-95) Marianne oli saanut Palucca-koulussa opetusta klassisen baletin lisäksi karakteeritanssissa, flamencossa, modernissa tanssissa ja jazzissa sekä saanut näyttämökokemusta esim. Semperoopperan Joutsenlammessa. Koulun jälkeen hän sai kiinnityksen Geran kaupunginteatterin 30-henkiseen tanssiryhmään ja pääsi todella käyttämään kaikkea koulussa oppimaansa. Ryhmän ohjelmisto oli monipuolinen: balettia, modernia, musikaaleja, operetteja, teatteriproduktioita. Marianne nautti erilaisista työtehtävistä ja yhteistyöstä talon muiden työntekijöiden kanssa. Ystävyys- ja rakkaussuhteita solmittiin luonnollisesti teatterissa, jossa on tanssiryhmän, oopperan, orkesterin ja näyttelijöiden lisäksi vielä paljon teknistä henkilöstöä. Nämä siteet ovat myös osoittautuneet kestäviksi. Geran vuosina Marianne oppi rakastamaan teatteria ja näkemään tanssin yhtenä näyttämötaiteen alana. Hän on kiitollinen, että pääsi tutustumaan moniin erilaisiin koreografeihin. Jokaiselta hän oppi jotain. Kiitoksia saavat; Inge Berg-Peters, Peter Werner-Ranke ja erityisesti Dietmar Seyffert. Gerassa Mariannen tanssiajattelu kirkastui, ja hän muistelee tuolloisiksi motoikseen: "Kokemuksia ilmaisun perustaksi" ja "Kriittisyys uteliaisuuden rinnalle". Mariannen oma elämä huipentui Gerassa vuonna 1994, kun hän meni naimisiin teknikko-Maikin kanssa ja he saivat Melissa-tyttären.
Kuva teoksesta DIX/ Gera, Saksa 1992 Paluu Suomeen Marianne halusi miehensä kanssa Melissa tyttärensä varttuvan Suomen puhtaammassa luonnossa ja lapsiystävällisemmässä kasvuympäristössä. Muutto Turun keskustan kautta vanhaan kyläkouluun Kemiönsaarelle metsän keskelle oli idealistisen uskalias, mutta ehdottomasti oikea. Alkoi elämä omilla ehdoilla, omalla tiellä, oman luovuuden ja ahkeruuden varassa, taas uudessa tällä kertaa suomenruotsalaisessa maalais- ja saaristokulttuurissa. Sopeutumisprosessi on nyt palkittu, annettu on saatu moninkertaisena takaisin. Opetustyössään Arkipelagin tanssinopettajana vuodesta 1996 Marianne Petters on saanut kehittää omaa lastentanssin ja modernin tanssin metodiikkaa, joka on osoittautunut toimivaksi. Tällä hetkellä hän opettaa taidetanssia 95 innokkaalle kemiönsaarelaiselle lapselle ja nuorelle. Opettajuuden perustana on aina tanssijuus. Marianne ei unohda hetkeksikään, mitä varten pieninkin tanssioppilas harjoittelee: ilmaistakseen itseään itselleen ja muille. Jokainen harjoitus (tekniikka, kompositio, improvisaatio, koreografia) palvelee tätä päämäärää. Ilmaisun monimuotoisuus kasvaa vähitellen iän ja harjoitteluajan myötä tanssitekniikan mahdollistaessa kehon monipuolisemman ja äärimmäisemmän käytön. Hyvä tanssija on muuntautumiskykyinen. Hänen täytyy hallita kehonsa niin hyvin, että sopeutuminen kenen tahansa koreografin tyyliin on mahdollinen. Mutta yhtä lailla myös improvisointia ja muuta luovaa ilmaisua on harjoiteltava pitkäjänteisesti jokaisella tanssitunnilla. Tekniikkaa ja ilmaisua on hiottava pienestä pitäen yhtä tärkeinä elementteinä taidetanssikasvatuksessa. Suurin virhe, jonka tanssiopettaja voi tehdä, olisi luonnollisen tanssinriemun ja -taian tappaminen oppilaassa. Koreografius taas on suorassa yhteydessä sekä opettajuuteen että tanssijuuteen. Opettaessaan Marianne ei tee turhia harjoitustanssisarjoja, vaan jokaisesta tanssista tulee koreografinen ilmaiseva teos, joka päätyy näyttämölle harjoitteluvaiheen jälkeen. Tanssijan kehonmuistin kätköistä hän pystyy löytämään lukuisia muistikuvia ja käyttämään niitä intuitiivisesti hyväksi omissa koreografioissaan. Marianne kokee oppineensa koreografin työtä ja saavuttaneensa näkemyksensä siitä pitkän tien kautta tanssimalla, näkemällä ja tekemällä valtavan määrän tansseja. Ratkaisevaa hänelle oli lukea ilmaisutanssin uranuurtajista kertova kirja v. 2005 ja perehtyä sen innoittamana laajemminkin heidän uskomattoman erilaisiin tanssintekemisen lähtökohtiinsa. Oma luovuus uskaltautui ulos uudenlaisella varmuudella ja palolla. Tanssitaiteilijuus siis koostuu selkeästi tanssimisesta, opettamisesta ja koreografioimisesta. Taiteilijana Marianne Pettersiin vaikuttavat voimakkaasti muut taiteet ja taiteilijat lumoten ja inspiroiden. Yhteistyö eri alojen taiteilijoiden kanssa on paitsi antoisaa ja hedelmällistä myös hyvin opettavaa ja avartavaa. Erityisen läheisiä hänelle ovat aina olleet musiikki ja kirjallisuus, mutta viime vuosina hän on löytänyt myös kuvataiteen maailman. Eniten Mariannea kiehtovat 1900-luvun alun taidesuuntaukset, varsinkin ekspressionismi.
Kuvat teoksesta EXPRESS 2006 Nyt Tähänastiset kokemukset sekä Saksassa että Suomessa ovat muokanneet Mariannen taidenäkemyksestä hyvin vaativan. Hän odottaa minkä tahansa alan hyvältä taiteelta ja valmiilta taideteokselta sisällön ja muodon täydellistä nivoutumista kokonaisuudeksi, josta nauttiessaan voi heittäytyä totaalisesti teoksen maailmaan ja joka vaikuttaa tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen vielä kauan sen kokemisen jälkeenkin. Marianne haluaa tuntea, että taiteilijalla on sanoma välitettävänään. Taiteilijalla pitää olla hänen mielestään sekä käsityö- että ilmaisutaito hallussaan. Hänen täytyy osata sekä harkita että heittäytyä. Marianneen vetoavat erityisesti eri tavoin kerrotut tarinat, mutta hän lumoutuu usein myös abstrakteista tuokiokuvista. DDR:n taide opetti hänelle, mikä merkitys on symboliikalla ja rivien väleillä. Siellä taiteilijat pitivät yleisöään "rikostoverinaan", jota arvostettiin ja jota pidettiin sekä älykkäänä että tuntevana. Elämässä ja arjessa Mariannelle on tärkeä oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus ja välittäminen. Hän pyrkii pitämään kiinni omasta arvojärjestyksestään ja moraalista ja kyseenalaistamaan vanhoja itsestäänselvyyksiä. Marianne arvostaa avoimuutta, suvaitsevaisuutta, aitoa kiinnostusta, lämpöä ja syvyyttä. Hän yrittää kiertää kaukaa epäolennaisuuksia, ilkeyttä, kateutta, kylmää pinnallisuutta, laskelmointia ja hyväksikäyttöä. Eniten hän pelkää välinpitämättömyyttä.
Kuva teoksesta Kymmenes muusa, Hera 2004
Tulevaisuus Suunnitelmia, unelmia ja utopioita on lukuisia. Nehän juuri ovat arjen suurin suola. Houkuttelevin tulevaisuusutopia on elämä yhteisössä, jonka jäsenet ovat kiinnostuneita taiteista, pedagogiikasta ja ympäristöstä. Siis juuri niin kuin Dresdenin Hellerau-puutarhakaupungin oli tarkoitus toimia 1900-luvun alussa. Tuolloin kokeilu kariutui useastakin syystä, mutta se ei estä Mariannea unelmoimasta edelleen. Lohdullinen ja tärkeä johtoajatus, ehkäpä Mariannen motto nyt ja tulevaisuudessa: "Yksikin turvallinen ja luotettava aikuissuhde riittää pelastamaan lapsen tai nuoren elämän." Jos Tanssitaiteilijuus on Marianne Pettersille elämäntapa. Sen lisäksi hän toteuttaa myös muita lapsuudenajan ammattitoiveita (opettaja, teatteriohjaaja, tulkki...). Jos näiden lisäksi ajattelisi vielä jotain toiveammattia, se olisi lasten ja nuorten monitaideterapeutti tai psykologi. Marianne toivoo joka tapauksessa saavansa edelleenkin tuottaa elämyksiä, kokemuksia ja tuntemuksia erityisesti lapsille ja nuorille ja maaseudun asukkaille.
Näin Klaus Mann (Wendepunkt / Turning point): "... Mitä tahansa tekeekin, minkä tahansa parissa puuhasteleekin, vaatimuksena on täysi paneutuminen asiaan. Jokaisesta onnistuneesta ajatuksesta, jokaisesta luovasta teosta on maksettava sama vääjäämätön hinta: tuska, kärsivällisyys, työ, keskittyminen, sinnikäs ja intohimoinen kamppailu oivalluksesta -oivalluksesta, joka, kun sen vihdoin saavuttaa, tuo puolestaan mukanaan syventynyttä tuskaa. Kirjailijan, joka haluaa sisällyttää poliittisia aiheita taiteelliseen työhönsä, täytyy olla kärsinyt politiikasta yhtä syvästi kuin hänen on täytynyt kärsiä rakkaudesta voidakseen kirjoittaa siitä. Hänen on täytynyt kärsiä hirveästi, tämä on hinta, halvemmalla ei pääse..." (suom. Marianne Petters)
Kuva Tiiti Mendelinin maalauksesta |
